Star Trek (PC) – Trek of Two

Gorn on muuttunut sitten viime näkemän.

Mystisen hopeiset diskomiehet saavat vastaansa kieltään lipovat liskomiehet.

Tämä kesä on Star Trek -kesä: J.J. Abramsin mainion Reboot Trekin jatko-osa saapuu elokuvateattereihin. Mietin jo ensimmäisen elokuvan aikaan, miksei miljoonabudjetilla työstetylle tieteistoiminnalle ole värkätty lisenssipeliä. Nyt tiedän miksi. 

Pelinä Star Trek ei ole mistään kotoisin, joten säädän kritiikkiphaserini trekkerille. Kirk ja Spock ottavat noin kuukauden mittaisen varaslähdön ennen ensi-iltaa. Seikkailu ei pohjaudu elokuvaan, vaan kertoo, mitä Enterprisen miehistö touhusi ennen Star Trek: Into Darknessin tapahtumia.

Originaalisarja nousee jälleen keskiöön. Maailman huonoimmaksi taistelukohtaukseksi nimetty ylinäyttelyn ylitys, William Shatnerin esittämän Kirkin ja kumisen gornin kaksintaistelu ensimmäisen kauden jaksosta The Arena modernisoidaan ja venytetään noin kymmentuntiseksi, ihan kohtuulliseksi toimintaseikkailuksi.

Enterprise vastaa kaksoistähden kiertoradalla olevan avaruusaseman hätähuutoon. Asialla ovat vulkaanit, jotka pyrkivät vauhdittamaan uuden kotiplaneettansa asutusta kaksoistähdistä imetyllä energialla.

Energia on samalla luonut repeämän avaruuteen, ja sen toiselta puolella asustavat liskomaiset gornit ovat lähteneet omalle tähtiretkelleen galaksiimme. Heidän käsissään vulkaaniteknologia muuttuu tuomiopäivän aseeksi, eikä lähistöllä ole Enterprisen lisäksi apuvoimia, joten tutun kaksikon on noustava vastarintaan.

Käsikirjoituspuolella fotonitorpedot ovat hyvin putkissa, sillä peli sopii Trek-kaanoniin. Konepellin alla tilanne on toinen, sillä käsityön sijaan homma on jätetty replikaattorin hoidettavaksi ja parametreiksi on annettu muutaman hittipelin tunnusmerkit. Tuotantokertoimeksi on määritetty ysipoimu.

Myös Enterprisea pääsee kepittämään. Taistelu tosin on melkoista ADHD-kohkausta.

Search for Spock

Abramsin ensimmäinen leffa pyöri Kirkin ja Spockin parisuhteen ympärillä, nyt tämä ajatus on siirtynyt myös pelin peruspilariksi. Toimintaseikkailu on kuin tulevaisuuteen siirretty Army of Two, jossa pompataan joko kuumapäisen Kirkin tai kylmäkiskoisen Spockin nahkoihin. Päähahmon valinta vaikuttaa loppuratkaisuun ja kaverusten vakiopyssykät ovat erilaiset, muuta eroa päähahmoilla ei ole.

Toimintaa katkotaan yksinkertaisilla yhteistyöpulmilla. Aisapariksi kannattaa ehdottomasti houkutella ihmislihaa, sillä tekoäly on syntynyt keskosena. Ironia haisee olohuoneeseen asti, koska bitti-Spock ei todellakaan ole järjen ja logiikan ruumiillistuma. Pelin Spock’s Brain -pastississa vulkaanin aivoja eivät varastaneet muukalaiset vaan luokaton ohjelmointi. Välillä suippokorvainen tiedeupseerini jäi juoksemaan seinää vasten, välillä taistelin yksin, kun Spock oli jäänyt avaruus-Esson baariin nauttimaan romulaaniolutta. Miten peliin kehdataan jättää tällaisia mokia?

Toisen ihmisen kanssa homma toimii paremmin, mutta samalla haaste kuolee. Vaikeimmillakaan asetuksilla kieltään lipovista liskomiehistä ei ole vastusta loogisesti ajatteleville diskomiehille ja vikkelille liipaisinsormille. Mukana rontattavalla trikooderilla taisteluparia voi käskyttää siirtymään paikasta toiseen tai ohittamaan lukot. Systeemi toimii vähän miten sattuu ja ikävän usein tuliasemiin komentaminen sekoittaa herkän tekoälyn pasmoja entisestään.

Pelissä on nykytrendin mukaan myös velliperseilyä suojien takana, mutta piiloleikki on heitetty mukaan ihan vain näön vuoksi. Suojautumista tarvitaan vain silloin, kun pelin eteneminen on siitä kiinni. Muuten piilottelu aiheuttaa vain normaalia enemmän päänvaivaa. Peli yrittää muistuttaa, että vastarinnan ohi voi myös hiippailla, mutta minä valitsin soturin tien. Kapteeni Kuork ei koskaan peräänny taistelusta.

The Final Frontier

Star Trek on rutattu pelimediassa täysin luokattomaksi tuotokseksi, mutta se ei ole koko totuus. Ok, viimeistely on jäänyt väliin, pelissä on sarvikuonon kokoisia ohjelmointivirheitä ja varpusparven verran pienempiä käpysiä, mutta mainio käsikirjoitus kantaa koko seikkailun läpi ja toiminnassa on mukavasti variaatiota. Uhuraa esittävä Zoe Saldana muistuttaa hemaisevan seksikkään viestintäupseerin sijaan avaruuspossua. Onneksi naiskauneusaukko tilkitään ihanan kylmäkiskoisella vulkaaninaaraalla.

Typeryyksille on oltava reilusti sietokykyä. Jos taistelu jatkuu välinäytöksen jälkeen, päähahmolla on AINA kädessä vaiheinen, vaikka kakkosaseena ronttaisi millaista tussaria tahansa. Räiskettä katkovat pähkinät keskittyvät yleensä kolmen kilkkeen löytämiseen ja aina sen kolmannen yhyttäminen on työn ja tuskan takana.

Tähtiliiton upseeri tappaa vain pakon edessä, paitsi pelissä. Vaiheisella tainnuttaminen on niin tautisen vaikeaa, että tappaminen on pienimmän vaivan tie. Kaksi painallusta tainnutusnapista saa vakiopyssyn ylikuumentumaan, kuolemansäteitä saa röpötellä huomattavasti kovempaan tahtiin. Hakkerointi on yhdentekevää aaltokuvioiden yhdistelyä, jonka tuunatussa versiossa siniaalto pitää löytää kahden hahmon yhteistyöllä.

Vain yhdessä tehtävässä pääsee kepittämään Enterprisea, mutta taktinen avaruustaistelu korvataan sarjatulella ryyditetyksi ADHD-räiminnäksi. Se sopii Abramsin leffojen henkeen, mutta Sen Oikean Star Trekin avaruustaistelun kanssa näin vauhdikkaalla tykityksellä ei ole mitään tekemistä.

Intohimoinen suhtautuminen Star Trekiin on laitteistovaatimusten kärjessä. Silloin tuotos on, ongelmistaan huolimatta, reilusti trikoodaamaani Metacritic-keskiarvoa parempi tuotos. Brändiin istuva käsikirjoitus koppaa lennosta pelimekaniikan pudottaman saippuan.

Juho Kuorikoski

 

 

 

69