Pääkirjoitus
Swatataan kun tavataan!
En ollut edes kuullut ilmiöstä nimeltä swattaus, ennen kuin luin Brian Crecenten ansiokkaan artikkelin pelintekijöitä vainoavista höyrypääfaneista. Polygonissa julkaistu juttu (Plague of Game Dev Harassment Erodes Industry) on yhtä aikaa valaisevaa ja masentavaa luettavaa. Suosikkipelinsä puhdasoppisuutta vaalivalle räyhähengelle jokainen jatko-osa, muutos ja päivitys on potentiaalinen sytyke raivokohtaukseen.
Ennen muinoin kihistiin raivosta omassa neitsytkammiossa, mutta nykyään sosiaalinen media kanavoi vihakirjoitukset suoraan pääsyyllisten – devaajien, yhteisömanagerien ja pr-tyyppien – luettaviksi. Anonymiteetin suojista on helppo höystää rakentavaa kritiikkiä henkilökohtaisuuksilla, jopa tappouhkauksilla.
Räikeimpänä esimerkkinä Crecente mainitsee jutussaan Black Ops II:n design-dirikan David Vonderhaarin tapauksen. Nettikansa tiesi Vonderhaarin pääsyylliseksi Black Ops II:n asetasapainon muutoksille. Se ei ollut mikään muutos kautta linjan, vaan korjaukset kohdistuivat tasan kolmeen aseeseen. Yksi menetti vahinkoarvoaan ja kaksi muuta tulinopeuttaan. Vähäpätöisistä muutoksista seurasi kaikkien aikojen nettikilarit. Päivityksen poikima Twitter-laskeuma on koottu häpeäseinäksi Tumblriin (löytyy otsakkeella Gamer Fury).
Pelkästään Twitterissä Vonderhaar sai kuulla olevansa kalju mulkku, jolle toivotettiin onnettomuuksia, tappavia tauteja ja ihan suoraa väkivaltaa. Kaikkein räikeimmissä twiiteissä uhkaukset ulotettiin Vonderhaarin perheeseen asti.
Vonderhaar ei ole yksittäistapaus. Vaikka tappouhkauksia latelevat pelaajat ovat (oletettavasti) vain marginaalinen vähemmistö, nettikiusaamista muistuttava käytös nostaa päätään kaikkialla, missä fanit ja sisällönluojat kohtaavat. Erotuksena klassiseen kohdettaan jumaloivaan fanikulttuuriin, uuden aikakauden fanit näkevät itsensä maksavina asiakkaina ja kuluttajaoikeuksien esitaistelijoina. Kunnioitus tekijää kohtaan jää tällöin pelkäksi sananhelinäksi, sillä asiakas on aina oikeassa, myös tappouhkauksia kirjoittaessaan.
Kuten jokainen näyttelijä, elokuvantekijä, kirjailija tai artisti osaa varmasti kertoa, julkisuuden valokeilaan astuminen kysyy kovaa nahkaa ja kanttia sivuuttaa kaikkein törkeimmät nettianonyymien kirjoitukset. Nettiuhkailun pitää olla todella räikeää ja konkreettista, että poliisi puuttuisi siihen edes tiukan rikoslainsäädännön Yhdysvalloissa. Uskomatonta kyllä, viranomaiset katsovat jopa swattausta läpi sormien.
Swattaus (engl. swatting) on äärimmilleen vietyä nettikiusaamista, jossa poliisin SWAT-iskuryhmä usutetaan rynnäköimään uhrin kotiin. Temppu ei edellytä hätäpuhelun soittajalta edes erityistä mielikuvitusta, sillä Yhdysvaltain poliisivoimat ovat nykyään niin militarisoituja, että jopa pikkukaupungeilla on omat iskuryhmänsä. Amerikkalaisilla SWAT-ryhmillä suoritetaan jopa 50 000 kotikäyntiä vuodessa, joten muutama kiusaamismielessä tehty väärä hälytys hukkuu taustakohinaan. Jos pilantekijät paljastuvat vielä alaikäisiksi, niin syyttäjän kiinnostus tapaukseen on yleensä nolla.
Netin suurin ongelma on, että siihen suhtaudutaan yhä pelkkänä nettinä, paikkana jossa alkeellisimmatkaan käytöstavat ja sosiaaliset normit eivät päde. Kun vastaväittäjä on tietokoneen ruudulla pelkkiä ykkösiä ja nollia, niin mielipiteet tuppaavat polarisoitumaan niin ikään ykkösiksi ja nolliksi. Oikeassa elämässä ”olet joko meidän puolella tai meitä vastaan” -tyyppiseen retoriikkaan turvaudutaan lähinnä sodanjulistuksissa.
Treyarchin David Vonderhaar kesti törkyviestit kuin mies, mutta Dragon Age II:n käsikirjoittajana työskennellyt BioWaren Jennifer Hepler sai perheensä uhkailusta tarpeekseen. Hepler pääsi äkkilähdöllään otsikoihin, vaikka hän ei myönnäkään, että irtisanoutuminen johtuisi pelkästään törkyviestinnästä. Mitä luulette, osaavatko naisparan kiusaajat edes hävetä, vai hykertelevätkö he vain koneidensa äärellä tyytyväisinä?
Tuomas
