Sword of the Stars II – Enhanced Edition (PC) – Määränpäänä tähdet

Uuden Rooman asukkaat! Nostakaamme veroja, tutkikaamme tähtienvälistä kauppaa ja diplomatiaa! Muuten, Karthagon aurinkokunta on tuhottava ja kartagiaanien sivilisaatio eliminoitava.

Avaruus, tuo riistämättömistä korpimaista vihoviimeinen. Sen on ihminen halunnut valtapiiriinsä jo muinaisuudesta alkaen.

Kyllä vain, sillä jo ensimmäisen imperiumipelin Sid Meier’s Civilizationin (1991) lopussa ihmiskunta perustaa ensimmäisen avaruussiirtokuntansa. Hyvin arvattu Sid, sillä vain niin voimme jatkaa luonnonvarojen haaskausta ja jatkuvaa talouskasvua.

Maailmankaikkeudessa on ainakin tilaa levitä, mutta ei koskaan niin paljon, etteikö toisten sivilisaatioiden valloitus ja tuhoaminen olisi tärkeää. Avaruusimperiumipelien galaktinen mittakaava onkin jokaiselle suuruudenhullulle pelaajalle se äärimmäinen houkutin.

Huolimatta sitä, että Sword of the Stars II:ssa pääosassa ovat yksityiskohtaiset, näyttävät avaruustaistelut, se ei ole se peli, jolla kokeillaan, kuinka hauskaa avaruusimperiumin perustaminen onkaan. Sillä on hankala pakkomielle 3D-grafiikasta, jota tungetaan jopa paikkoihin, jossa siitä on vain haittaa. Ja oppimiskynnys on korkealla, sillä Sword on imperiumipelien Dark Souls. Se kertoo kyllä perusjutut, mutta suurin piirtein kaikki muu pitää itse keksiä.

Se on pelin ongelmista pienin.

Ruma keisarinpoikanen

Katsoin juuri Robert Gravesin mainioihin kirjoihin pohjautuvan, BBC:n klassisen tv-sarjan Minä, Claudius. Kehuttu draama on tavallaan epävirallinen jatko HBO:n Roomalle, vaikka tehtiinkin jo vuonna 1976. Tiberius Claudius Drusus Nero Germanicusta pidettin pitkään vähä-älyisenä änkyttävänä kampurajalkana, ja hänelle naurettiin. Sitten Claudiuksesta tuli Rooman neljäs keisari.

Uskomatonta! Ihan sama tarina kuin Sword of the Stars kakkosessa, tuossa rujona syntyneessä peliparassa, jonka kohtalo on nousta halveksitusta bugikasasta avaruusimperiumipelien keisariksi. Aikanaan.

Jos Master of Orionit ovat imperiumipelien Julius Caesar, maineellaan kaiken varjostava jumalan kaltainen kantaisä, niin lisäreillä terästetty Sword of the Stars on imperiumipelien Augustus. Siksi sen perilliseen kohdistui valtavat odotukset, jotka peli raskaasti petti. Kerberos ei luovuttanut, vaan aloitti ennen näkemättömän päivitysmaratonin, jossa päivityksiä ilmestyi viikoittain. Uskomatonta mutta totta, vain yli vuoden ahkeran kolme askelta eteen, kaksi taakse -patsaamisen jälkeen Kerberos julisti, että nyt Sword of the Stars II on siinä kunnossa, missä he halusivat sen alunperin julkaista, ja peli uudelleen nimettiin Enhanced Editioniksi.

Sitten ne hemmetin törtöt, kiitoksena fanien kärsivällisyydestä, lisäsivät peliin ilmaisen DLC:n End of Flesh, jonka jälkeen tuore keisari alkoi taas änkyttää ja ontua.

Keisari Nerocas Juttu

Pidän kakkos-Swordissa(kin) siitä, että Kerberos ei yritä tippa linssissä kopioida Master of Orioneja, vaan tosissaan luo ihan omaa peli-identiteettiä, ja enimmäkseen he onnistuvat. Swordeissa on paljon nerokkaita ratkaisuja, alkaen esimerkiksi rotujen täysin erilaisista hyperavaruustekniikoista. Jotkut poraavat reikiä aika-avaruusjatkumoon, toiset hyödyntävät luonnollisia linjoja, jotkut tähtiportteja.

Peruskonsepti ei tietysti muutu: aurinkokuntia asutetaan, tekniikkaa tutkitaan, talous pidetään kunnossa, laivastoja rakennetaan ja pannaan C-säteet loistamaan Tannhäuserin porteilla.  Swordin painopiste onkin juuri tarkasti käsitellyissä avaruustaisteluissa, muu imperiumipuuhastelu on tehokkaasti virtaviivaistettu taka-alalle.

Planeettojen kehitys pidetään abstraktina, keisari ei rakentele planeetoille mitään tönöjä vaan vetää suuria linjoja. Sillä tarkoitan valikoimaa liukusäätimiä, joilla esimerkiksi säädetään veroja ja rahan käyttöä valtakunnan kuljetuksen ja tutkimuksen välillä. Näin Sword ei tukehdu valtakunnan mikromanagerointiin, mikä sopii minulle erinomaisesti.

Suuria linjoja ei voi automatisoida. Operatiivisten laivastomanööverien lisäksi nakkinani on määrätä tutkimuksesta, veroista ja valtion taloudesta. Jälkimmäinen sallii jopa velkaantumisen, mutta jos imperiumia vetää kuin Kreikkaa, sen pystyy ajamaan konkurssiin.

Rahaa kuluu elämisen lisäksi tekniseen edistykseen. Kunhan käyttöliittymäkikkailun ohittaa olankohautuksella, uuden tekniikan tutkiminen on aika mallikelpoista. Tutkittavaa on paljon, ja osa tekniikoista on suorastaan kriittisen tärkeitä. Uuden tekniikan tutkimuksessa on hemmetin hyvä idea: joka pelissä osaa tekniikoista ei vain voi tutkia. Tiedemiehet päättävät, että suojakentät eivät vaan onnistu, point defense ylittää ymmärryksen eikä miinoja käsitetä, vaikka kuinka itkisi. Pidän peleistä, joissa sattuma pakottaa sopeutumaan uusiin olosuhteisiin, eikä aina voi vain vetää hyväksi havaituilla ratkaisuilla.

Bow down and kiss my fleet!

Sota ajaa teknistä kehitystä, niin myös Swordissa, jossa tiedemiehet uurastavat tehdäkseen avaruusaluksista tappajia. Koska alukset suunnittelee Suuri Johtaja itse, se on varsin helppoa. Mutta ennen massatuotantoa ja massatuhoa Wrath of Mighty Niko -luokan dreadnoughteista rakennetaan pirun kallis prototyyppi. Se on jälleen omaa immersiotani parantava pikku detalji.

Aluksia ei siirrellä yksitellen, joten Sword II:n tärkein konsepti sisäistää on laivastot. Jokaista laivastoa johtaa amiraali, jonka komentoaluksen koko ja tekniikka määrittelee laivaston koon. Laivastolla on myös kotijärjestelmä.

Kun laivastoja muissa peleissä siirrellään järjestelmästä toiseen kuin shakkinappuloita (ja unohdetaan sadoiksi vuosiksi), Swordissa hommat hoidetaan tehtävien kautta. Valitaan kohdejärjestelmä ja mitä siellä halutaan tehdä: hyökätä, partioida, asuttaa, ehkäpä rakentaa avaruusasemia? Peli näyttää, mitkä laivastot voivat hoitaa homman, riippuen sellaisista asioista kuin laivaston kokoonpano, kantomatka ja huolto. Siinä sitä ihmettelee, miksi partioon määrätty laivasto pysyy kohteessa vuoron verran ja palaa sitten kotisysteemiinsä. Ai jaa, sen huolto (supply) loppuu. Nyt komentelussa on uusi käänteinen vaihtoehto: valitaan ensin laivasto, sitten sille tehtävä, ja nyt peli näyttää, missä järjestelmissä tehtävän voi tehdä.

Tehtäväpohjainen komentelu on monista mikronysväystä, minusta se antaa pelille omaa makua ja immersiota, kun kaikki ei toimikaan kuten Strömsön systeemissä.

Rotuongelmia

Neronleimausten vastapainoksi Kerberoksella on ikioma sokea piste, ja se on diplomatia. Kerberos on suoraan myöntänyt, ettei se kiinnosta, ja diplomatia lisättiin ykköseen outona jälkipatsina. Ikävä kyllä kakkonen kiinnittää ihan yhtä vähän huomiota tähän pirun tärkeään aspektiin, sodankäynnin vasempaan käteen. Eri rotujen identiteetti jää vähän erilaisen tekniikan lisäksi nimeen ja simppelisti piirrettyyn kuvaan, kommunikointi on tekstiviestitasoa. 

Oudohko nykysysteemi menee jokseenkin niin, että rakennetaan diplomaattiasemia, jotka tuottavat diplomatiapisteitä (RDP). Näillä maksetaan diplomaattisia operaatioita. Ongelma on siinä, että pikku ruuduilla hoidettu juttu tuntuu tuntuu täysin filleriltä:

 

”Anna 600.000 rahaa!”

”En anna”

(hiljaisuus)

En vaadi mitään monimutkaista viritystä, kunhan se, mikä on jo olemassa, saataisiin vaikuttamaan siltä, kuin kaksi mahtavaa avaruussuurvaltaa oikeasti vääntäisi kättä neuvottelupöydässä. Annan mieluummin anteeksi surkean julkistuksen kuin diplomatian jatkuvan, sokean väheksymisen.

Liha on loppu

Enhanced Editionin mukana tuleva End of Flesh lisää kiehuvaan rotusotakattilaan loat. Loa on täysin kyberneettinen rotu, joka muistuttaa jossain määrin Star Trekin borgeja. Konemielellä ei ole mitään saumaa käyttää psyykkisiä voimia. Taloudessa rahan korvaa energia, mikä tarkoittaa, että velkaa ei voi ottaa: kun energiaa ei ole, tutkimus ja rakentaminen pysähtyy.

Kun orgaanisuus ei haittaa, loat voivat asuttaa mitä vaan paitsi kaasujättiläisiä. Kolonisointi tarkoittaa kohteen assimilaatiota eli planeetan biosfäärin totaalista tuhoamista. Se viilentää myös muiden intoa vallata loa-siirtokuntia, sillä kuolleella kivipallolla ei ole orgaanisen elämän kiva asustaa.

Loa-alukset koostetaan pienistä nanokuutioista, mikä tarkoittaa, että laivastot voivat muuttaa koostumustaan yhdessä vuorossa. Tarvitaanko Constructoreita tiedeaseman päivitykseen? Ensimmäinen hyökkäyslaivasto hoitaa homman! Sitten se voikin muuttua invaasiolaivastoksi ja hyökätä Maahan.

Loan hyperavaruusteknologia perustuu kiihdytysportteihin, joista laivasto puserretaan läpi ja singotaan vauhdilla matkaan läpi hyperavaruuden. Varsinkin pitkille matkoille peräkkäisistä porteista rakennetaan putkia kuin hyperavaruusliukumäkiä. Ihanuuden vastapainoksi porteista ei mahdu kuin pieni, aluksi 70 000 pisteen laivasto. Kaikki ylimääräinen höylätään pois. Eli kun matkaan käy kymmenen pientä elefanttia mutta perille pääsee kolme, ei kannata hämmästyä.

Loa on ainakin selkeästi erilainen osapuoli, mutta en itse niille lämmennyt. Suosikkirotuni ovat ihmiset, joiden selkeä hyperavaruuslinjoihin perustuva matkanteko sopii juuri minun makuuni.

Imperiumin nousu vai tuho?

Kesän lopusta alkaen olen pelannut Sword of the Stars II:sta ihan ilokseni. Se tekee jotain todella oikein ja tavoittaa scififiiliksen eikä nuivaa galaktinen kirjanpitäjä -tunnetta. Mutta missään tapauksessa Sword of the Stars II ei ole yksiselitteinen voittaja. Luvatut asiat kyllä toimivat, mutta hiomista riittää vielä. Samoin pelisisältöä pitää säätää, sillä ykkös-Sword pelasi selkeästi parempaa ja aggressiivisempaa peliä, muistan saaneeni välillä kunnolla turpaani. Kakkosessa tuntuu olevan tuurista kiinni, tuleeko pelistä hyvää vääntöä vaiko tylsänpulleaa rauhantahtoista ryhmähalia.

Sotaisassakin pelissä tekoäly tuntuu toimitusjohtajalta, joka sitkeästi wanhaan malliin lähettää identtisiä laivasto-osastoja samaan kohteeseen saamaan turpaansa, eikä sopeudu vihollisen, siis minun, kikkoihin. En ole edes varma, ottaako tietokone uutta tekniikkaa käyttöön ja miten. Lisäksi voisin vannoa, että joka pelissä avaruushirviökseni arvottiin rasittava avaruusparvi. Vaikka se on helppo tuhota, uusi kuningatar lähestyy taas pian, kuin scifiversio chiliviljelmäni tuhonkestävistä kirvasiirtokunnista. 

Lisäksi peli syö nykyään poikkeuksellisen paljon prosessoritehoa ilmeisen monimutkaisen (tai kehnosti koodatun) pelimoottorin takia. 

Hajoan turhautumisesta, sillä Sword of the Stars II on todella lähellä lajityyppinsä keisariutta, eikä se loppupinnistys enää vaadi mahdottomia. Kerberoksen pitäisi vain päästä eroon nysväämisestä, sillä suurin osa päivityksistä on pienbugien liiskausta. Lisäksi Sword of the Starsin moninpeli on kuriositeetti, joka liikuttaa mahdollisesti korkeintaan prosenttia sen pelaajakunnasta. Siihen ei kannata nyt paukkuja haaskata.

Keskittykää olennaiseen, Kerberoksen plebeijit. Rakentakaa peliin kivenkova yksinpelisydän, jossa tekoäly oikeasti ja dynaamisesti pitää pelaajaa ahtaalla. Jos se vie vielä vuoden ja vaatii DLC-vetoista rahoitusta, kyllä minä sestertiukseni maksan.

Jos te kerran teette Frankensteinin hirviöstä pelivastikkeen, antakaa sille sielu.

Nnirvi

83