Uskottava se on. Vuosi sitten pankkitilin tyhjentänyt peli-PC vetää viimeisiään. Uusimpia multimediapelejä sillä on turha yrittää testata. Niin pelien kuin pelikoneidenkin kehitys on ollut sen verran ripeää, ettei tavallisen korpunkuluttajan laitekanta tahdo pysyä perässä.
Uutta tietokonetta ei kuitenkaan tarvitse ostaa kuin noin kolmen vuoden välein. PC on palapeli, jonka paloista suurimman osan voi vaihtaa. Kunhan tietää mikä pala milloinkin kannattaa vaihtaa - ja mihin. Sen sijaan se, miten kukin palikka milloinkin vaihdetaan, on Kone kuriin -palstan heiniä. Esimerkiksi peli-PC:n näytönohjaimista on kerrottu enemmän numerossa 4/95.
Pala peli
Eli vaikka PC on palapeli, mikä tahansa palikka ei sovi mihin tahansa koneeseen. Huonolla tuurilla parin tonnin lisäromppeista ei ole mitään hyötyä. Oikein huonolla tuurilla virittelijä onnistuu tuhoamaan koneensa korjauskelvottomaan kuntoon. Eli jos tuttavapiiristä löytyy asiantuntija-apua, sitä kannattaa ryöstöviljellä surutta. Etenkään sukulaiset eivät yleensä kehtaa kieltäytyä auttamasta.
Ennen ostoksille lähtöä kannattaa kuitenkin tarkistaa, kuinka paljon omasta koneesta loppujen lopuksi löytyy tehoa, kun configit sun muut viritykset on laitettu kohdalleen. Jo pelkkä SMARTDRV tekee usein ihmeitä. Lisäksi useimpien PC-koneiden kiintolevyt ovat Dosin ja Windowsin sekoilujen jäljiltä tiedostohuollon tarpeessa. DEFRAG-ohjelma kannattaa ajaa koneessaan parin viikon välein ja SCANDISK vähintään jokaisen Windowsin kaatumisen jälkeen. Jos levyä ei ole huollettu, tiedostot voivat olla pieninä pirstaleina pitkin levyä, mikä hidastaa niiden käsittelyä.
Jos edellä mainitut ohjelmien nimet ovat täysin outoja tuttavuuksia, lisätietoa löytyy helpoiten kirjoittamalla DOSin kehotteella esimerkiksi: HELP DEFRAG.
Jos pelkkä käynnistystiedostojen virittely ei riitä, on otettava selvää, millainen kone pöydällä oikein seisoo. Mikrokauppiaan tykö ei kannata lähteä, ennen kuin tietää esimerkiksi koneensa emolevyn jännitteen ja muistipiirien nopeuden.
Emo levy
Mikrokauppiaat ovat sitä mieltä, että jos pelinurkkauksesta ei löydy vähintään 66 megahertsin taajuudella kellotettua 486-konetta, sinne on välittömästi ostettava uusi Pentium 90. Ainakin jos meinaa pelata edes viime jouluna lahjaksi saatuja pelejä. Tilanne ei ole kuitenkaan välttämättä näin huono, sillä jo suorittimen vaihto voi tehdä ihmeitä - murto-osalla uuden koneen hinnasta.
Itse emolevyn eli tietokoneen varsinaisen ruumiin vaihtaminen on iso urakka, johon kannattaa ryhtyä vain, kun mikään muu ei enää auta. Yleensä näin radikaalit toimet ovat tarpeen vain silloin, kun emolevy on niin vanha, että siitä ei löydy minkään sortin paikallisväylää (VESA/PCI) näytönohjaimen urakkaa helpottamaan. Emolevyn vaihto tarkoittaa käytännössä myös koneen purkamista atomeiksi eli ruuvimeisselin on istuttava kämmenessä todella tukevasti. Osa emolevyyn kytketyistä palikoista on lisäksi siirrettävä uudelle levylle. Lisäksi uusi emo on usein niin kallis, että kannattaa harkita uuden koneen ostoa, semminkin jos samalla pitää vaihtaa myös prosessori.
Ennen vanhaan prosessorin korvaaminen uudella oli suhteellisen yksinkertaista. Sen kun otti vanhan pois ja heitti uuden samoille emolevyn kannoille emolevyllä. Sittemmin markkinoille on tullut uusia koneita ja prosessoreja, joiden käyttämä jännite eroaa vanhoista. Vaihtoehtoja on vain kaksi, mutta oman koneensa jännite kannattaa tietää ennen kuin menee maksamaan uudesta suorittimesta.
Uutta prosessoria ostaessaan kannattaa varoa Pentti-kuumeen tartuntaa. Taudin uhrit ovat valmiit maksamaan keskiverto-Pentiumista kolminkertaisen hinnan esimerkiksi 486DX100:aan verrattuna. Tämä siitä huolimatta, että 486DX100 on tismalleen yhtä tehokas.
Keskusyksikön saati emolevyn vaihtaminen on kuitenkin varsin kallis vaihtoehto PC:n tehostamiseksi, semminkin jos kone ei nopeudu lainkaan koneen joutuessa odottamaan hidasta näytönohjainta.
Näyttö kortti
Näytönohjain on yllättävän monen PC:n pullonkaula. Ihmiset säästävät pari sataa ja valitsevat koneeseensa halvimman mahdollisen Super VGA -kortin. Samaan lopputulokseen, paitsi useamman tonnin säästöön, he pääsisivät ostamalla käytetyn 386:n uuden 486:n asemesta. Yleensä pelikoneensa virittely kannattaakin aloittaa nimenomaan näytönohjaimen vaihdolla.
Näytönohjainkortissa on oltava ensinnäkin riittävästi muistia. Megalla pärjää ja kahdella tulee toimeen, sillä muistin määrä ratkaisee näytön resoluution eli erottelutarkkuuden sekä käytettävissä olevien värien määrän. Tällä hetkellä resoluutiolla ei ole vielä niin väliä, mutta Windows 95:n myötä tilanne muuttunee radikaalisti. Useimmat kortit käyttävät nopeaa VRAM-muistia, mutta markkinoilta löytyy myös ihan kelvollisia edullisempaa DRAM-muistia käyttäviä ohjaimia. Eikä DRAM ole toimituksen rautahannujen mukaan käytännössä sen huonompi vaihtoehto kuin VRAM, halvempi vain.
Näytönohjaimen on oltava yhteensopiva laitteen väyläarkkitehtuurin kanssa. Esimerkiksi vanhoissa PC-koneissa on yleensä vain niin kutsuttu ISA-väylä, eikä tällaiseen koneeseen yleensä kannata hankkia uutta näytönohjainta. Sen sijaan paikallisväylällä (VESA/PCI) varustetussa konessa näytönohjaimen vaihto voi nopeuttaa koneen toimintaa kummasti, kunhan hankkii PCI-väylälle PCI-kortin ja VESA-väylälle VESA-kortin.
Näytönohjainta ostaessaan ei saa niellä mainoksia kokonaisina, esimerkiksi lomittamalla saatavia resoluutioita ei kannata huomioida. Lomitettua näyttöä ei pysty katsomaan edes kymmentä sekuntia ilman akuuttia migreenikohtausta. En voi ymmärtää, mitä lomittamisen keksijän päässä on aikoinaan liikkunut. Ilmeisesti hän on ollut työpulasta kärsivä optikko tai päänsärkylääketehtailija.
Muisti piiri
Muistia PC:ssä ei ole koskaan liikaa. Kahdeksan megaa RAMia on minimi, jota ilman monet ohjelmat eivät yksinkertaisesti suostu käynnistymään. Useimmiten kyse on huolimattomasta ohjelmoinnista, mutta minkäs teet. Onneksi muistin lisääminen nykykoneisiin on varsin helppoa. Tai siis oli, mutta uudet koneet ovat jälleen tuoneet mukanaan uusia vaihtoehtoja. Eli ei muuta kuin koneen mukana tullut ohjekirja (onhan se vielä tallessa) käteen ja tarkastamaan, minkä tyyppisiä ja kuinka nopeita muistipiirejä kone käyttää, ja miten muistia laajennetaan. Esimerkiksi yli vuoden vanhoissa muinaismuistoissa oli pakko käyttää jokaisessa muistipiirissä saman kokoisia muistipiirejä.
Joidenkin halpojen PC-koneiden emolevyjen muistipiiripaikat on tehty niin heiveröisiksi, että muistipiirin vaihtaminen ilman lukitustappivaurioita voi olla mahdotonta. Semminkin kun paikka on muuten niin jäykkä, että piirin paikoilleen painamiseen tarvitaan vasaraa ja rautatappia. Eli jos väkivalta näyttää välttämättömältä, käänny asiantuntijan puoleen enempien vahinkojen välttämiseksi.
CD-ROM-levyiltä pelattavat pelit (eli lähiaikoina kaikki) ovat tietysti sitä nopeampia mitä nopeampi CD-ROM-asema. Valitettavasti nopeus maksaa, mutta tuplanopeusasemien aika alkaa olla armotta ohi. Pelien ohjelmoijilla itsellään on vähintään nelinkertaisella nopeudella pyörivät asemat, ja niitä silmällä pitäen he pelinsäkin tekevät.
Maahan tuoja
Mutta mistä näitä PC:n virityssarjoja oikein saa? Kaikki PC:n omistajat eivät asu Helsingin seudulla, eivätkä hesalaistenkaan kauppiaiden valikoimat hetkauta. Kauppiaan kun kann
attaa ennemmin myydä uusi mikro kuin uusi näytönohjainkortti...
Myös myyjien asiantuntemus on aina välistä vähän niin ja näin, jos kauniisti sanotaan. Sen vielä jotenkuten ymmärtäisi, että myyjä ei tunne kaikkia eri IDE-levyohjainten yhteensopivuusongelmia, mutta jos kauppias ei tiedä kertoa edes myymänsä koneen emolevyn jännitettä, muistipiirien nopeutta tai paikallisväylän tyyppiä, on syytä vaihtaa myymälää. Asiantuntevasta palvelusta kannattaa maksaa, sillä se tulee pitkän päälle halvemmaksi.
PC:n virittely ei lopu kuin uuden koneen ostoon, jolloin se alkaa taas uudestaan. Kannattaa siis seurata alan lehtiä, pysyä laitetarjonnan kehityksen tasalla ja odottaa "sitä oikeaa" tarjousta.
Ei mikään Hugo-peikko
Petri Hiltunen on siitä poikkeuksellinen suomalainen sarjakuvan tekijä, että hän julkaisee säännöllisesti uusia albumeja, ja vielä suuren kirjakustantamon WSOY:n riveissä. Tähän asti hän on pohjannut työnsä muiden kirjoittamiin tarinoihin, mutta hänen viimeisin teoksensa Ontot kukkulat paljastaa miehessä olevan myös käsikirjoittajan vikaa.
Ontot kukkulat on siitä mielenkiintoinen tarina, että Hiltunen ottaa aivan uuden näkökulman perinteisiin suomalaisiin peikko- ja tonttutarinoihin. Mitä jos niillä onkin totuuspohja? Mitä jos peikkoja on todella olemassa? Millaisessa tilanteessa peikkoyhteisö olisi nykyajan puristuksessa? Mikä olisi heidän ja ihmisten suhde? Ja mitä peikot mahtoivatkaan tuumia, kun Turku paloi ja pääkaupunki muutti Helsinki-nimiseen kyläpahaseen, peikkojen tärkeimmän luolaston katolle?
Siinä missä Ontot kukkulat on puhdasta nyky-Suomeen sijoitettua fantasiaa, Hiltusen edellinen albumi, Harmaan Jumalan hetki pohjautuu historiallisiin tositapahtumiin. Mukana on toki aineksia myös kelttiläisistä kansantaruista sekä tietysti itse Harmaa Jumala eli Odin. Harmaan Jumalan hetki kertoo vuonna 1014 Dublinin edustalla käydyn Glontarfin taistelun tarinan. Kristityt keltit löivät tuolloin viikingit taistelussa, joka käytännössä päätti viikinkien ja Odinin valtakauden Pohjois-Euroopassa, sillä Dublin oli viikinkien Eurooppaan suuntaammien ryöstöretkien tärkein tukikohta. Taisteluun osallistuneista 40000 miehestä yli neljännes sai surmansa, heistä 7000 viikinkejä.
Hiltusen kahdella viimeisimmällä albumilla on itse asiassa yhteinen sankari, niin samanlaiset piirteet kelttien riveissä taistelevalla entisellä orjalla Connilla ja peikkoyhteiskuntaa uudistamaan pyrkivällä Avrian-peikolla on. Luonteessakin on samaa villiä hurjuutta, vaikka Avrianilla on Connista poiketen malttia miettiä ensin ja ampua vasta sitten.
Niin Onttojen kukkuloiden kuin Harmaan Jumalan hetken tarinat kulkevat juohevasti, mutta piirrosjäljen viimeistelyssä on eroa. Siinä missä Harmaan Jumalan hetki on lähes tuskastuttavan huoliteltua työtä, Hiltunen on Ontoissa kukkuloissa jättänyt varjostukset vähemmälle ja tyytynyt vähemmän työtä vaativaan mustavalkoiseen jälkeen. Sääli sinänsä, sillä Avrianin tarina olisi ansainnut osakseen yhtä huolitellun viimeistelyn kuin itse Odin.
Petri Hiltunen, Robert E. Howard: Harmaan Jumalan hetki, WSOY 1994.
Petri Hiltunen: Ontot kukkulat, WSOY 1995.
