Voitko olla aivan varma, että todella luet tätä Pelit-lehteä, etkä vain kuvittele lukevasi tätä lehteä jossain keinotodellisuudessa?
Virtuaalitodellisuus: cyberpunkkia vai high techiä? Huomisen huume vai tämän päivän pelitekniikkaa?
Virtuaalisista, keinotekoisista maailmoista on väännetty tieteistarinaa jo vuosikymmeniä. Muotia aiheesta tuli kuitenkin vasta 80-luvun cyberpunkissa, joka maalaa lähivuosikymmenten tietoyhteiskunnan todellisuutta inhorealistisin vedoin.
Moni uuden tietotekniikan kehittäjä on tunnustanut ammentavansa cyberpunk-kirjailijoiden töistä ideoita, joita he tällä hetkellä toteuttavat täyttä päätä. Vai ettekö ole muka kuulleet työn alla olevista kyberavaruusprotokollamäärittelyistä tai standardeista eri valmistajien keinotodellisuuksien välisen tietoliikenteen toteuttamiseksi?
Virtuaalitodellisuus on nykyään paljon muutakin kuin pelkkää tieteiskuvitelmaa. Datahanskat ja kolmiulotteiset stereolasinäytöt ovat kaikille tietokonelehtien lukijoille jo tuttuja. Tekniikka on olemassa, mutta se on vielä liian kallista, eivätkä edes sen kehittäjät vielä tunne sen kaikkia mahdollisuuksia.
Mutta mikä parasta, ensimmäiset keinotodellisuuspelit ovat jo olemassa! Lähin on tietääkseni Kööpenhaminan tivolissa. Ja pelien tekijöillä on ideoita, joilla täyttää virtuaalinen todellisuus. Vai mitä tuumitte esimerkiksi todella kolmiulotteisesta Ultima Underworldistä - tai Leisure Suit Larrystä.
Harharrharrrr.
Virtuaalinen kuolema
Tietokonepelien psykologinen suunnittelu on viety jo niin pitkälle, että ne pystyvät vangitsemaan pelaajansa lähes täydellisesti. Itse asiassa ne on suunniteltu vangitsemaan pelaajansa niin täydellisesti, että pelkkä parin minuutin kokeilu riittää koukuttamaan kokeneenkin pelaajan. Vai olisitteko muka minkään muun vuoksi valmiita lyömään tiskiin satoja markkoja ilmeenkään värähtämättä? Tai rikkomaan jopa lakia saadaksenne itsellenne pelin laittoman piraattikopion?
Vai ettekö ole muka koskaan unohtuneet tietokonepelin ääreen, vaikka olisi pitänyt tehdä jotain muuta? Vaikka olisitte todella halunneet tehdä jotain muuta!
Olette tai valehtelette.
Jokainen meistä tietää, miltä tuntuu, kun peliä on yksinkertaisesti pakko kokeilla vielä kerran. Vain kerran - kerta toisensa jälkeen. Ja tämä pelkällä ilotikulla, monitorilla ja alkeellisella äänikortilla.
Kuvitelkaa tuijottavanne 14 tuuman monitorin asemesta stereolaseilla kolmiulotteista maailmaa, kuuntelevanne kuulokkeista kolmiulotteista ääniavaruutta. Kuvitelkaa käteenne miekka ja vastaan tallustava lohikäärme, jonka nahoissa on toinen pelaaja, joka on tällä kertaa päättänyt ottaa pahan pojan roolin.
Verkoissa sekoilijoille tutuista Multi User Dungeoneista eli MUDeista löytyy jo kaikki muu paitsi todellisuus.
Enkä se ole minä joka silpoo kaikki vastaantulijat kilon kimpaleiksi. Se on minun virtuaalinen minäni. Eivätkä nämä ihmiset kuole ja valu verta oikeasti, vaan virtuaalisesti.
Nykytekniikka ei riitä vielä kuin karkeaan kolmiulotteiseen grafiikaan ja kömpelöihin datahanskoihin, mutta paljon pidemmälle menevät järjestelmät ovat jo piirustuslaudalla - tai tietokoneavusteisten suunnittelujärjestelmien näyttöruuduilla - tai koekäytössä. Kuten sekin avaruuskävely, jota eräs ystäväni mennäviikolla kokeili ja kävi korjaamassa keinotodellisuudessa vikuuntuneen satelliitin.
Nykyiset virtuaalitodellisuudet vastaavat lähinnä 80-luvun alun Commodore Pet 2001:tä. Seuraava sukupolvi voi tulla jo koteihin kuten VIC-20.
Kannattaa muistaa, ettei VICistä ole kulunut kuin kymmenen vuotta, ja ihmiset nyt ostavat koteihinsa 50-megaisia neljäkasikutosia...
Kymmenen vuotta.
Pelin alku ja loppu
Tällä kaikella on tietysti omat riskinsä. Jo nyt sanotaan tietokonepelien raaistavan pelaajiaan, kun he tietokoneen ruudulla oppivat ampumaan ja pilkkomaan vastustajansa yhä uudelleen ja uudelleen. Onko liipasinta helpompi painaa elävässä elämässä kun on painanut sitä ensin pelissä?
Entä sitten kun tietokoneen näyttö ei ole pelkkä pieni neliö pelaajan ympäristössä? Mitä sitten, kun kaikki mitä hän näkee ja kuulee ja jopa tuntee, on osa pelin keinotekoista maailmaa? Kun pelissä vastaan tulevat viholliset näyttävät eläviltä ihmisiltä lihakirveet kourassa ja roiskuvat verta ja visvaa konepistoolisarjan repiessä heidän suolensa.
Onko enää mahdollista erottaa harha ja todellisuus? Voiko pelaaja olla varma pelin päättyessä, ettei pelin päättyminen ollut vain pelin seuraava vaihe? Kaikki Gatewaytä pelanneet tai Total Recallin nähneet tietävät, millaiseen kiersiöön tämä lopulta johtaa.
Virtuaalihuumetta
Kuka kaipaa enää tylsää ruumista, joka väsyy ja haisee ja hikoilee, kun voi näyttää keinotodellisuudessa Terminaattorilta tai Betty Pagelta .. tai Predatorilta - ja kaikki samana päivänä. Ruumishan on loppujen lopuksi pelkkää lihaa.
Virtuaalitodellisuus voi olla äärimmäinen huume, pakokeino tylsästä todellisuudesta oman mielen mukaiseen maailmaan, jonka rajat määrää vain mielikuvitus ja keskusyksikön tietojenkäsittelykapasiteetti.
Kuten Sherlock Holmesinsa lukeneet tietävät, oopiumia käytettiin länsimaissa pitkään siinä missä viinaa tai tupakkaa. Kunnes joku huomasi sillä olevan pienoisia sivuvaikutuksia.
Joudutaanko pelit kohta kieltämään niiden aiheuttaman riippuvuuden vuoksi? Vai tehdäänkö laki, että pelejä saa pelata vain tietyn tehoisilla tai sitä huonommilla koneilla? Eihän maitokaupassakaan saa myydä kuin tietyn vahvuisia alkoholijuomia.
Älkää naurako, teidän sukupolvenne ne lait viimeistään säätää.
Lukemista:
Virtual Zone, Tapio Mäkelä, Minna Väisänen (toim.)
Virtuaalimatkailijan käsikirja, Erkki Huhtamo (toim.)
Matrixx, Kari Hintikan omakustannelehti.
Maus I ja II
Selviytyjän tarina
Kissojen hirttämät hiiret riipaisevat syvältä
Suuret kirjakustantajat julkaisevat sarjakuvaa vain harvoin, mutta silloin sitten sitäkin parempaa. Hyväksi esimerkiksi kelpaa alunperin Raw-lehdessä julkaistu Art Spiegelmanin Maus, jonka molemmat osat WSOY on kääntänyt suomeksi.
Maus kertoo Puolan juutalaisten kohtalosta viisikymmentä vuotta sitten. Art Spiegelmanin isä oli yksi harvoista Auschwitzin henkiinjääneistä. Mutta samalla kun Spiegelman haastattelee isänsä tarinaa sarjakuvaksi, hän tutkii myös selvityjän ja hänen poikansa suhdetta.
Metasarjakuva, jossa piirtäjä pohtii työn alla olevaa sarjakuvaa, on vaikea taiteenlaji. Moni on sitä yrittänyt ja epäonnistunut, mutta Spiegelman pystyy lomittamaan nykyaikaan ja Natsi-Saksaan sijoittuvat kohtaukset kokonaisuudeksi, joka on enemmän kuin osiensa summa. Lukija oivaltaa, että myös henkiinjääneet ovat polttouhreja, samoin heidän läheisensä. Jokainen selviytyjä kantaa Auschwitzin uuneja sielussaan, joka uhkaa polttaa jokaisen liian lähelle eksyvän.
Art Spiegelmanin symboliikka on suoraviivaista mutta purevaa: juutalaiset ovat hiiriä, natsit kissoja. Puolalaiset on piirretty sioiksi ja esimerkiksi ruotsalaiset poroiksi. Mutta miten piirtää Spiegelmanin isän mieliksi juutalaiseksi kääntynyt vaimo?
Mausin symboliikka puree alitajuntaan. Siinä missä television ja lehtien pyörittämä dance macabre on kyllästänyt meidät poltetuilla ruumilla ja silvotuilla lapsilla, kissojen hirttämät hiiret kirpaisevat syvältä.
Toisessa osassa Spiegelman pohtii myös ensimmäisen osan mukanaan tuomaa menestystä. Hän tuntee nousseensa miljoonien hiirenkasvoisten ruumiiden muodostamalle vuorelle, jonka päällä hän istuu piirustuspöytänsä ääressä, vain kärpäset ja haastattelua kärttävät lehtimiehet seuranaan.
Nykysarjakuvaa entuudestaan tuntemattomalle lukijalle Spiegelmanin tyyli voi olla yllätys. Ruudut ovat hyvin pieniä ja viiva karun yksinkertaista. Mutta se viiva elää. Dialogi on Mausissa keskeisessä asemassa. Sivuista noin kolmannes on pienellä präntillä tekstattujen puhekuplien peitossa. Onneksi Tammi on valinnut sekä kääntäjänsä että tekstaajansa huolella, vaikkei ole katsonut tekstaajan nimeä mainitsemisen arvoiseksi.
Joku voi tietysti ajatella saaneensa tarpeekseen toisen maailmansodan kauheuksien muistelemisesta. "Nykyaikana sellaista ei voi enää tapahtua."
Eikö?
