Mariosofia - elektronisten pelien kulttuuri
Erkki Huhtamo & Sonja Kangas (toim.)
Kustantaja: Gaudeamus kirja
www.gaudeamuskirja.fi
ISBN: 951-662-851-6
Hinta: 26 euroa
Anglo-amerikkalaisessa mediatutkimuksessa tietokonepelit ovat olleet tutkimuskohde jo verraten kauan. Gaudeamuksen julkaisema Mariosofia on ensimmäinen suomeksi julkaistu varsinainen akateeminen julkaisu, pelejä on toki tieteellisissä teksteissä sivuttu aiemminkin. Mariosofia ei ole aivan helposti sulava teos, vaan kirjoitettu nimenomaan tieteellisestä näkökulmasta.
Kirjan aloittaa loogisesti katsaus pelien historiaan. Oudosti se on kirjan heikoin osa. Erkki Huhtamon artikkeli kivikautisista elektronisista peleistä on varsin hyvä, mutta muutama metafora herättää kysymyksiä. Ehkä asiat olisi voinut toisinkin ilmaista.
Sen sijaan Leslie Haddon ja Aki Järvinen menevät artikkeleissaan metsään kunnolla ryskyen. Molemmat saattavat olla pelaajia, mutta pelinimien luettelointi jättää pelejä tuntemattoman kylmäksi, kun taas turhan tieteellisessä sfäärissä leijuvat tekstit eivät tavoita tavallista lukijaa. Viestinnän ja mediatutkimuksen perusteita kohtalaisesti tuntevanakin monet asiat menivät minulta ohitse.
Onneksi kirja parantaa menoaan kuin sika juoksuaan. Annikka Suonisen, Sonja Kankaan ja Henry Jenkinsin artikkelit peleistä ja sukupuolirooleista ovat erinomaisia. Moni pelimaailmaan liittyvä asia kyseenalaistetaan. Lukija suorastaan tuntee, miten kirjoitukset tuulettavat aivot tomusta. Kysymyshän on pitkälti siitä, että pojat pelaavat tyttöjä enemmän. Mutta onko syynä se, ettei tytöille tehdä pelejä, vai se, että nykyisenlaisia pelejä markkinoidaan vain pojille? Entäpä onko ilmiö heijastumaa historiallisesta kehityksestä, joka on vaikuttanut poikien ja tyttöjen leikkimiskulttuurin erilaistumiseen?
Artikkeleissa sivutaan myös pelien väkivaltaisia piirteitä, mutta erittäin asiallisesti. Kirjoittajat eivät lähde kantamaan polttopuita roviolle, vaan argumentoivat hyvinkin rauhallisesti siitä, miten väkivalta ilmenee peleissä. Tilaa on saanut myös samaistumisen pohtiminen. Kirjoittajat ovat itse pelaajia, joten havainnot pohjautuvat pitkälti omiin kokemuksiin.
Omasta Everquest-addiktiostaan kertovan Eddo Sternin artikkeli kertoo, miten pelit voivat viedä mennessään jopa hyvin koulutetun aikuisen, jonka koulutuksen perusteella pitäisi tietää kaikki addiktoitumisesta. Grahame Weinbren saa taas kiinnostumaan psykologi David Sudnown kirjasta Pilgrim in the Microworlds, jossa Sudnown kertoo tunti tunnilta riippuvuudestaan klassiseen Breakout-peliin.
Näiden loistavien jaksojen lisäksi mukana on myös artikkeli Japanin pelikulttuurista, joka on varsin hyvä kuvaus nousevan auringon maan villityksistä. Kirjan loppuartikkelit tuntuvat liikkuvan liian hetteisellä maaperällä yrittäen tehdä peleistä aitoa taidemuotoa tai kuvaten pelien tee-se-itse-tyyliä, jota varten suomentaja on keksinyt termin pelitilkku. Yleisesti ottaen käännökset ovat hyviä, mutta penniarkadien ja pelitilkkujen kaltaiset uusiosanat tuntuvat hivenen teennäisiltä.
Kasvatuksellisten ja kulttuuristen näkökulmien lisäksi olisin kaivannut myös katsausta pelibisnekseen, ja jonkinlaista analyysia siitä, millä tavalla pelijournalismi toimii, eli miten se on rinnastettavissa journalismin muihin muotoihin. Nykyiselläänkin Mariosofia on kuitenkin sangen helposti sulatettava katsaus pelikulttuurin tutkimukseen. Toivottavasti saamme vastaavia teoksia toistekin. Ennen kaikkea alan suomalaisen tutkimuksen soisi kehittyvän, jolloin tällaisen kirjan voisi tehdä kokonaan kotimaisin voimin.
