Ikä alkaa painaa, kun huomaa yhä useammin saarnaavansa vanhoista hyvistä ajoista. Mutta ehkä vika ei sittenkään ole aikojen ja pelien surkeudessa, ehkä vikaa onkin etsittävä minusta itsestäni!
Olen ollut pidemmän aikaa tietoteknisesti pelirajotteinen eli mennävuosien hypermikro ei lopulta suostunut edes ylikellotetulla prosessorilla pyörittämään kuin kaikkein vanhimpia halpapelejä. Asiaa ei yhtään auttanut tuplanopeuksisen (wow!) CD-ROM-aseman hajoaminen saati tuulettimen laakerien pettäminen hampaita vihlovaan ulinaan. Vain työnantajan työpöydältä löytyi riittävästi vääntöä edes kevyen pelituntuman ylläpitoon, vaikka 3D-kortin perusteleminen laborainssille vaatikin luovaa mielikuvitusta.
Telaketjujen kolinaa
Sain kotilaitekantani nykypelien tasalle vasta äskettäin ja ryntäsin sutena viime vuoden pelitarjonnan parhaimmiston kimppuun. Työnsin suurin odotuksin yhä uusia Pelit-lehdessä huippupistein aateloituja strategiapelejä upouuteen romppuasemaani. Peli pelin jälkeen olin yhä pettyneempi. Grafiikka ja äänet sun muut efektit olivat toki kauniita katsella, mutta itse pelit! Niin Generalit, Alertit kuin muutkin päättyivät akuuttiin haukottelukohtaukseen.
Kaivoin kaapin pohjalta pari vanhaa herkkua nähdäkseni, missä vika. Olivatko peliohjelmoijat 3D-kortteja opiskellessaan unohtaneet itse pelin peleistään? Kelmea totuus paljastui, kun vanhat suosikit osoittautuivat yhtä turhauttaviksi kokemuksiksi kuin tuoreimmat uutuudet. Strategiapelien voittaminen ei ole koskaan edellyttänyt pelaajalta nerokasta strategiaa vaan ohjelman norsunreikien löytämistä ja hyödyntämistä.
Esimerkiksi Steel Panthers -sarjassa ei voiton avaimena suinkaan ole taktinen nerokkuus vaan tietokoneen tekoälyttömyyden pahimpien typeryyksien täysimääräinen hyödyntäminen. Näin pelaaja selviää käytännössä naarmuitta kampanjoista, joissa peli heittää häntä vastaan määrällisesti yhä ylivoimaisempia vihollisia. Todellisessa panssaritaistelussa tietokoneen monta kertaa suurempien joukkojen nujertamiseksi vaadittavat strategiat johtaisivat kuitenkin pikaiseen turpajuhlaan.
Vika olikin minussa! Muutaman kuukauden pelitauko oli vienyt strategiapeleistä kaiken maun. En saanut enää tyydytystä siitä, että pelasin tietokoneohjelmaa fiksummin. Pelien suunnittelijoiden mielestä vaikeustaso tarkoittaa tietokoneen joukkojen määrällistä, ei älyllistä ylivoimaisuutta. Eikä panssarikomppanioiden yhteenotto ainakaan minun kielenkäytössäni tarkoita sitä, että ruudulla General-pelien tapaan on tankin kuva, jonka alla oleva numero pienenee laukaustenvaihdon tahdissa. Jopa Kampfgruppen ja Virtuaaliardennien veteraanin mielikuvituksella on rajansa.
Makua olivat koulineet myös inhimillistä vastusta vastaan pelatut Stars!'it, Steel Panthersit sun muut. Pelkästään suoraan rynnäkköön turvaava tekoäly ei enää pahemmin innosta, kun on saanut cortex höyryten aprikoida, minkä puskan takaa Nashornin piippu tällä kertaa pilkistää. Semminkin kun T-80-joukkuettaan käskyttävä kollega ihan oikeasti harrastaa alaa. Kun vastapelurin kirjahyllystä löytyy esimerkiksi yleisesikuntamajuri Hubert W. Borchertin vuonna 1940 kirjoittama "Panssarikamppailu Lännessä", on syytä olla varuillaan. Sitä on saanut toisenkin kerran havahtua selustastaan kuuluvaan telaketjujen kolinaan.
Panssarisodankäynnin todellisuudesta kiinnostuneille voi suositella myös Reino Lehväslaihon erittäin hyvin kirjoitettua teosta, Panssarisotaa 1941-1944, joka seuraa kiihkottoman realistisesti panssarivaunupataljoonan vaiheita jatkosodassa ja Lapin sodassa. Kun Sotkatkin piti käydä hakemassa naapurin varikolta.
Huomenta kultaseni
Onneksi masentavasta pelipinkasta löytyi myös se säännön vahvistava poikkeus eli Close Combat 2, A Bridge too Far. Siitä on vuosia (neljä), kun olen löytänyt itseni viimeksi aamuviideltä pelin (Air Warriorin) äärestä: vain yksi maihinlaskualue ennen aamiaista, vain yksi. Enkä ole vielä edes kokeillut kaksinpeliä.
Kerrankin kakkosvaunu iskee jarrut kiinni ykkösvaunun ajettua 88-millisen tulisektoriin. Kerrankin pensasaidan taa jemmattu konekivääri pysäyttää isonkin rynnäkön. Kerrankin sinkoryhmällä tulee pupu pöksyyn kun Königstiger yskähtää nurkan takana. Kerrankin taistelua ei ole siistitty verettömäksi urheilutapahtumaksi, vaan pelaaja näkee ja kuulee huonosti harkitun päätöksensä seuraukset: omassa veressään makaavat kaatuneet ja lääkintämiestä kaiuttimista huutavat haavoittuneet. Enää antautuminen ei tarkoita tappion myöntämistä, vaan sitä, ettei pelaaja halua turhaan tapattaa ruudulla juoksevia miehiään.
Rukkiin Close Combat kakkosta ei saa päästää, sillä se tekee piintyneemmästäkin sotilaasta salapasifistin, jonka on mahdotonta tositilanteessa käskeä ketään rynnäkköön.
