PC-pelit ovat on kallis harrastus. Siinä missä konsolistin ei tarvitse investoida kuin uusiin peleihin, peli-PC:n omistaja joutuu jatkuvasti virittämään konettaan turvatakseen etulyöntiasemansa muihin PC-pelureihin nähden.
Vanhoina, ns. hyvinä aikoina pelaajat olivat tasa-arvoisia. Jokaisella Commodore 64:n tai Nintendon tai Amigan omistajalla oli yhtä hyvät edellytykset nauttia peleistään, sillä kaikki pelit toimivat yhtä hyvin kaikissa koneissa. Äänitehosteet ja 3D-efektit olivat tasan yhtä näyttäviä tai tylsiä jokaisen Segan ruudulla. Edes peliohjaimissa ei ollut ratkaisevaa eroa, vaikka niitä kymmenissä ohjainvertailuissa etsittiinkin. Neljällä niks-naks-kytkimellä on rajansa.
Pelimikrojen hautausmaa
Sitten tuli PC. Ensin PC vaikutti viattomalta hyötymikrolta, jolla saattoi paremman eli ST:n puutteessa pelata. Moneen vuoteen PC:n pelit eivät yltäneet lähellekään jonkin Amigan tasoa. Yksi IBM:n perus-PC:n suunnittelun lähtökohdista 70-luvun lopulla kun oli nimenomaan poistaa koneesta kaikki mahdollinen pelaamiseen tai viihtymiseen viittaava.
PC oli IBM:n vastaisku Apple II:lle. Applen perustajat, Atarilla pelikonsolikokemusta hankkineet pelifriikit Steve Wozniak ja Steve Jobs olivat nimenomaan huomioineet myös pelien tietokoneelle asettamat tarpeet. Samalla he olivat kuitenkin sulkeneet joukon konservatiivisia yrityksiä ja virastoja asiakaskuntansa ulkopuolelle. Liian kireä kravatti ja Apple II eivät mahtuneet samaan konttoriin. Niinpä IBM:n PC:n äänet olivat pelkän piippikaiuttimen varassa, ja grafiikkakortin virkaa hoiti neljä väriä ja 320x200 pistettä käsittelemään kyennyt CGA-ohjain (color(!) graphics adapter), joka tosin 80-luvun puolivälissä sai rinnalleen huikeat 16 väriä ja 640x350 pistettä hoidelleen EGA-ohjaimen (enhanced graphics adapter).
90-luvun alussa Mooren laki alkoi purra PC-maailmassa. Samaan aikaan kun varsinaisten pelimikrojen kehittäjät laskeskelivat tyytyväisinä voittojaan, PC-mikrojen suorituskyky kaksinkertaistui Mooren lain mukaisesti joka puolestoista vuosi, nelinkertaistui joka kolmas vuosi, kuusitoistakertaistui joka kuudes vuosi... [1] Pian pelikonsolit ja -mikrot vaikuttivat lähinnä tamagotcheilta jonkin 386:n rinnalla.
PC:n idea oli täysin erilainen kuin perinteisten pelimikrojen ja -konsoleiden. Pääasiassa pelikäyttöön suunnitellun koneen tulee pysyä markkinoilla mahdollisimman pitkään mahdollisimman samanlaisena, jotta sille kertyisi mahdollisimman laaja pelivalikoima ostajia houkuttelemaan. Pelilaitteen hinta myös halpenee sitä mukaa kun sen teknologia vanhentuu, mikä tekee siitä entistä houkuttelevamman ostoksen johonkin kymppitonnin PC-mikroon verrattuna.
Sen sijaan PC elää koko ajan. Puolentoista vuoden kuluttua ostettava kone on tuplaten nykyistä tehokkaampi, tai sitten vanhaan koneeseen on ostettava uusi näytönohjain ja lisää muistia. Nimenomaan jatkuva kehitys, tietotekniikan aallonharja tekeekin PC:stä niin viekottelevan ostoksen. Vastineeksi PC-pelureille kelpaavat ainoastaan kaikkein uusimmat pelit, joiden valikoima on paljon suppeampi kuin konsoleilla tai pelimikroilla.
Pelien ohjelmoijien näkökulmasta tilanne on tuskallinen. Siinä missä uusin PC-teknologia tarjoaa aina vain uusia ja houkuttavia mahdollisuuksia, vähän vanhentuneen pelimikro- tai konsolitekniikan ehtii oppia kunnolla. Esimerkiksi Commodore 64:lle ilmestyi yhä parempia ja näyttävämpiä pelejä koneen koko elinkaaren ajan! Mihin PlayStation-koodarit pystyvätkään, kun oppivat työvälineensä kunnolla?
Podia, sporttia ja tsemppistä
PC:n myötä pelaamisesta on tullut välineurheilua. Jos haluaa nauttia kunnon äänistä, on uusittava äänikorttinsa vähintään parin vuoden välein. Siitä ei ole kauaakaan, kun stereoääni oli kova juttu. Nyt kaveripiirin kunnioituksen ansaitsee ainoastaan nelikanavasoundeilla. 3D-kortit ovat tietysti luku sinänsä, eikä niidenkään kehitys mihinkään Voodoo 1.0:aan lopahtanut. Sen sijaan itse PC:n suhteen pelit ovat tulleet aiempaa suvaitsevaisemmiksi. Kaikki uutuudet eivät tarvitsekaan Pentium II 450:ä toimiakseen kunnolla. Kaikilla ei ole varaa ostaa uutta konetta joka vuosi. Myös vuoden vanhalla CD-ROM-asemalla tulee edelleen toimeen.
Verkkopelit ovat tuoneet peli-PC-kisaan aivan uuden ulottuvuuden. Raha ratkaisee, miten hyvin pelissä pärjää: mitä nopeammat ja kalliimmat verkkoyhteydet, sitä nopeammin pelihahmo reagoi. Suoran verkkoyhteyden päässä istuva verkkopeluri ehtii ruikkasta luotisarjan modeemilinjan päässä pelaavan kollegan mahalaukkuun ennen kuin uhri edes näkee ampujaansa.
Monen pelaajan simulaattoreita hallitsevat puolestaan peliohjaimet. Mitä parempi ohjaustuntuma, sitä notkeammin Spitfire kieppuu pelin taivaalla. Ja kunnon simuohjain maksaa enemmän kuin Sonyn pelikonsoli! Polkimista, rateista sun muista herkuista nyt puhumattakaan. Monen pelaajan lentosimuihin ei yksinkertaisesti ole asiaa ilman kunnon pelivälineitä. Ellei sitten ehdoin tahdoin nauti tykinruoan osasta.
[1] Itse asiassa Mooren laki toteaa muistipiirien tallennuskapasiteetin kaksinkertaistuvan aina puolentoista vuoden välein. Sen on todettu kuitenkin pätevän varsin hyvin myös itse tietokoneiden suorituskyvyn kehitykselle.
