Viime kuussa kerroin peliksi kehittyneestä ideastamme On The Road. Se sijoittuu tapahtumiltaan lähivuosiin ja paikka voi olla mikä tahansa, meillä se on Yhdysvallat. Pelin perusideana on jonkin verran tutun hahmoporukan reissaaminen paikasta C paikkaan D. Kuten teemaan sopii, tiellä kulkijoita eivät kahlitse turhan tarkat ja yksityiskohtaiset säännöt.
Arvioimme erääksi käytännölliseksi eduksi pelin joustavuuden pelaajien läsnäolon suhteen. Yhden tai kahden pelaajan poisjääminen tietyltä pelikerralta ei aiheuta juurikaan ongelmia. Pelaaja itse tai viimeistään pj kehittää jonkin pikku kertomuksen, jolla hahmon poissaolo selittyy. Tai sitten kaveri on vain hävinnyt yön aikana omille teilleen. Sellaista sattuu kuulemma ihan oikeastikin...
Katoava kunnia
Nyt kun kokemuksemme On The Roadin osalta ovat huomattavasti laajemmat, lepää keskuudessamme suuri ilo. Peli ei ole menettänyt tunnelmaansa useiden pelikertojen ja uusien seikkailujen myötä, eli pelkomme osoittautuivat turhiksi. Vaikka tähän asti olemme pelanneet siten, että olemme aloittaneet uuden seikkailun uusilla hahmoilla, ei se ole ollut mitenkään negatiivista, vaikka sellaista itsekin ounastelin.
Normaalisti hahmon kehittyminen ja sen seuraaminen on oleellinen osa roolipelin viehätystä. Pelaaja ottaa hahmon omakseen, elää sen elämää ja toivoo sen pärjäävän mahdollisimman hyvin. On The Roadissa kaikki eläytyvät kyllä kiitettävästi hahmojensa toimiin ja tunteisiin, mutta reissuseikkailu on hiukan kuin elokuva. Kun se on loppu, se on loppu. Kuten leffamaailmasta hyvin tiedämme, jatko-osat harvoin ovat alkuperäistä parempia. Siksi emme teekään seikkailujen "jatko-osia" samalla porukalla, vaan uusi tarina pelataan uusilla hahmoilla. On hämmästyttävää, kuinka hyvin homma toimii.
Jokaisen hahmon oma "salainen" tehtävä on osoittautunut hienoksi keksinnöksi. Hanski on suunnitellut nämä henkilökohtaiset tavoitteet fiksusti siten, että vaikka ne ovat hahmolle tärkeitä, ne eivät silti muodostu liian dramaattisiksi. Tärkeää on myös se, etteivät hahmot niiden vuoksi ajaudu suoranaisiin kahnauksiin keskenään. Toki asioista ja toimintatavoista voidaan olla eri mieltä, ja ollaankin, mutta sitä ollaan monessa muussakin yhteydessä (kuka saa viimeisen oluen?).
Jokainen pelaaja saa itse miettiä ja päättää, paljonko hän kertoo omasta jutustaan ja jos kertoo, niin kenelle. Muutaman kerran nämä persoonakohtaiset tehtävät ovat vieneet koko seikkailun hetkeksi aivan uudenlaisiin maisemiin ja odottamattomiin tapahtumiin. Jopa paljon yllättävämmin kuin parhaissakaan elokuvissa.
Vastuuta pelaajille
On The Road -tyyppisen roolipelin säännöstö kannattaa pitää mahdollisimman yleisluontoisena ja suppeana. Pelinjohtajalle ei aiheudu kohtuutonta vaivaa taustamaailman miettimisessä ja seikkailujen suunnittelussa. Merkittävin ero rajoittaa hiukan pelin sopivuutta kaikille: tavanomaisesta ropesta On The Road eroaa siinä, että pelaajien on ehdottomasti osallistuttava peliin. He eivät voi istua ja odottaa, mitä kaikkia haasteita ja kummallisuuksia pj heidän eteensä loihtii, sillä tarinan eteneminen on kiinni pelaajien ja sitä kautta hahmojen innostumisesta ja ideoista.
Aivan kuten oikea reissu, ei tämäkään etene kovin kummoisesti jos porukka vain möllöttää hiljaa nurkassaan. Toki matka pj-vetoisestikin jatkumaan pääsee, mutta tuskin kovin kauaa kovin kiinnostavasti. Pelinjohtajan on oltava valmis kuuntelemaan pelaajia ennakkoluulottomasti ja koetettava rakentaa uusia tilanteita ja maisemia tarvittaessa hyvinkin nopeasti.
