Olisi se kyllä hitusen harmillista jos leffa lakkaisi pyörimästä varttitunniksi juuri ennen loppukliimaksia. Ja pelkästään sen takia, ettei se loppuisi liian aikaisin. Siitäkös haloo nousisi. Mutta jos peliin on ympätty pitkä, tylsä, vaikea episodi, johon ahkerankin etenijän vauhti hyytyy, kukaan ei valita. Eikä välitä.
Siinä missä pelien pituudet ovat kasvaneet huimasti, muu viihde on pääosin pysynyt perinteisissä mitoissa. Yli kaksituntinen elokuva on auttamattomasti liian pitkä ja kertoo ohjaajan kyvyttömyydestä pusertaa sanottava ja sanoma säädettyyn aikaan. (Suurin osa elokuvista on kyllä nykyään yli kaksituntisia -toim.huom.) Auta armias jos elokuvat olisivat pidenneet pelien tahtiin! Elokuvateatterissa istuttaisiin tätä nykyä aamuun saakka.
Leikitäänpä hetki matematiikalla. Jos 50 markan elokuvalipulla saa puolentoista tunnin nautinnon, 300 mk:n pelin pitäisi tarjota tutinaa yhdeksän tunnin edestä. Toisaalta jokainen kymmenen tunnin peli onkin yllättäen heti kaikkien mielestä liian lyhyt.
Pelien keinotekoiseen pitkittämiseen on lukuisia keinoja ja pelifirmat keksivät taatusti koko ajan uusia. Jo pelkkä tallennuspisteiden strateginen ja samalla traaginen sijoittelu riittävän kauas toisistaan on vallan tehokas pelikoneen äärestä karkoittaja. Saman episodin pakkopullamainen uudelleenpelaus kerta toisensa jälkeen on typerää, mutta peliviihteelle tyypillistä. Moinen peli jää helposti pölyttymään hyllylle kuin huomaamatta.
Hyvä, perinteinen tasohyppely oli parhaimmillaan silkkaa toimintaa alusta loppuun. Jokaisella ruudulla odotti yllätys. Kukaan ei voinut kuvitellakaan kymmenen kuvaruudun mittaista episodia, jossa pelaaja ensin ohjaisi hahmonsa alueen oikeaan päähän ja sitten vielä takaisin. Ilman, että vihulaisia näkyisi mailla taikka halmeilla.
Kehutun Rare-pelitalon Nintendo 64 -söpötasohyppely Banjo Kazooie on kieltämättä nerokas, uusia oivalluksia pursuava, näyttävä ja hienolta kuulostava ja kaikin puolin nautittava paketti. Mutta _ kuinka ollakaan - yhtäkkiä siinäkin huomaa olevansa venytyksen uhri. Saman jo kymmeneen kertaa kolutun maan, mannun tai luolanpätkän läpikäyskentely kohti peliuniversumin toisessa laidassa avautunutta porttia käy työstä. Tunnelma on pahimmillaan yhtä raskas kuin hiiriohjatussa seikkailupelissä konsanaan. Oi kunpa voisi tilata edes taksin...
Ja onpa Banjo Kazooeissa muistettu käyttää toistakin pelin venytyksen oppikirjan peruskonstia. Kun pelaajan ohjastama hahmo vetäisee viimeiset henkoset, kyseinen kenttä muuttuu kuin taikaiskusta neitseelliseen tilaan. Väellä ja vaivalla kerätyt bonuslisukkeet lennähtävät kiltisti takaisin omille paikoilleen.
Pituuden puolustaja perustelee näkemystään pelien hurjalla hinnalla. Jos kerran peli maksaa hunajaa, niin pitäähän sillä olla kestoa. Looginen ja eittämättä perusteltu väite. Toisaalta ne, joilla ei ole järkeä ostaa pelejä marssivat joka tapauksessa naapurin Niilon kultalevypajaan romppupino kourassa, jolloin pelejä ei ehdi eikä tarvitse pelata loppuun asti kun voi jälleen mennä naapurin Niilon luo romppupino kourassa. Ja mikä ironisinta, niillä joilla olisi ihan oikeasti varaa ostaa pelejä, ei ole tätä menoa aikaa niitä pelata.
Viime aikojen kehutuimmat konsolipelit eivät kuitenkaan ole olleet pituudella pilattuja, mikä luo toivoa. Resident Evil 2, Metal Gear Solid ja Silent Hill ovat juuri sopivan mittaisia ja näppärästi pelattavia. Toisaalta puhtain paperein nekään eivät selviä. Resident Eviliä oli tietoisesti venytetty tyhmällä tallennussysteemillä ja naurettavan niukalla repulla. Ja Silent Hillissäkin sai kävellä kantapohjansa rakoille.
Sadan tunnin maratonpelikin otetaan toki ilolla vastaan, mutta vain jos sen sisältö vastaa pituutta. Valitettavasti millään pelitalolla ei riitä oivallusta, luovuutta ja voimavaroja tehdä näin pitkiä ja silti sisällöllisesti tuhteja pelejä. Eiväthän Hollywoodin miljoonilla palkatut käsikirjoittajatkaan saa aikaiseksi kunnon käsikirjoitusta edes yhteen vaivaiseen kokoillan elokuvaan - miten ihmeessä pelifirma pusertaisi juonta ja jännitystä sadan tunnin edestä?
Rooliseikkailijat huutavat jo suoraa huutoa, että pelaa perhana roolipelejä, nehän ovat täyttä huumaa alusta loppuun... Vai ovatko? Niissäkin suurin osa ajasta menee kuin huomaamatta taistellessa käytännössä samoja taisteluja kerta toisensa jälkeen. Sama taistelumusiikki alkaa aiheuttaa pahoinvointia jo parinkymmenen pelitunnin jälkeen. Joku sielultaan nyrjähtänyt voisi ihan piruuttaan laskea, kuinka monta tuntia Final Fantasy VIII:n peliajasta kuluu ruudulle tupsahtavien megalomaanisten taisteluanimaatioiden ihmettelyyn.
Pelin pituus tunneissa ei saa olla itseisarvo, jolla pelin laatu mitataan. Pelitalot osaavat kyllä venyttää ja pitempien pelien toivossa oppivat siinä alati paremmiksi. Pelkkien tuntien sijasta pitäisi pikemminkin laskea yllätysten määrä peliminuuttia tai peli-istuntoa kohti.
Tätä menoa pelibisnes ja pelit sen mukana näivettyvät mammuttitautiin. Tulevaisuudessa ainoastaan muutama harva pelitalo saa aikaiseksi pelejä, jotka edes hetkeksi tyydyttävät asiakaskunnan tarpeet. Tarjonta supistuu, genret kuolevat ja vain venytyksen mestarit säilyvät hengissä.
