Nyt se on sitten vihdoin totta. Konsoleilla voi pelata netin kautta kaiken maailman kummajaisia vastaan. Idea ei ole järin uusi. Muistan kokeilleeni verkkopelien autuaaksi tekevää voimaa ensimmäisen kerran reilut viisi vuotta sitten. Laajakaistayhteydet olivat tuolloin harvojen hekumaa, joten Quaket sun muut PC-tutinat tuli kokeiltua modeemimopon avituksella.
Tuttuudesta huolimatta ensimmäinen SOCOM-moninpelisessio oli maaginen kokemus. Pikaisen värkkäilyn ja ruuvailun ja parin kyllä/ei-kysymyksen jälkeen konsoli otti kiltisti yhteyttä pelipalvelimeen ja listasi käynnissä olevat pelit. Ennen ensimmäisen varsinaisen peli-istunnon alkua saattoi hypätä virtuaalileikkikentälle seuraamaan menossa olevaa tulitaistelun tohinaa.
Teknisesti homma toimi häkellyttävän helposti, vaikka sekava ohjevihko lupasi tyystin muuta. Peliseurasta on ollut hetkittäin pulaa, mutta jokaista verkkopeliä on sentään päässyt kokeilemaan. Nettiyhteensopivia PS2-pelejä on tätä kirjoitettaessa valitettavasti vain kourallinen. Ja kotona olevasta neljästä yksi ei suostu toimimaan.
Twisted Metal: Black Online ilmoittaa tylysti, ettei se saa nettiyhteyttä. Levykkeellä majaileva testiohjelma ilmoittaa kaiken olevan kunnossa ja muut nettipelit toimivat moitteetta. Miten ihmeessä yksi peli voi piiputtaa?
Soitin ohjevihkosessa olleeseen puhelinnumeroon, ja puhelimeen vastannut kaveri höpisi jotakin Game Spysta (se sama PC-maailmasta tuttu moninpeliapuri) ja lupasi selvittää ongelman ja palata asiaan parin päivän kuluttua. Arvatkaapa palasiko? Eipä tietenkään. Kaverin puolustukseksi on todettava, ettei tiennyt pääsevänsä Pelit-lehden palstantäytteeksi. Olisikohan palvelualttius ollut tuolloin toisenlaista? Twisted Metal Online on siis edelleen Offline.
Yksinpelin kurjistuminen moninpelin kustannuksella on PC-maailmasta tuttu juttu. Sama tapahtunee konsoleillakin. Twisted Metal näyttää kertaheitolla mallia: yksinpeli uupuu siitä kokonaan!
Tylsän yksinpelin pakkopeluu nopeamman auton tai tuhdimpien aseiden toivossa ei ole tulevaisuudenkuvana kukkea. Vaikka Midnight Club 2:n yksinpeli ei ole sieltä syvimmästä ytimestä, sen kimpussa on vietettävä kohtuuttoman pitkä tovi ennen nettiin menoa. Pitempään tahkonneet ovat verkkopelissä selvässä etulyöntiasemassa. Karvanoppakorollalla ei pärjää Porsche-laumalle. Tasaväkinen menopeli pitäisi saada hyppysiin nopeasti ilman sen kummempia huijauskoodeja tai muita kommervenkkejä, muuten ensimmäinen verkkopelisessio voi jäädä viimeiseksi.
Ensimmäiset PS2-verkkopelit eivät ole tehneet minusta kaiket illat peliohjain kourassa, mikrofoni huulessa ja kuuloke korvassa kuvaruutua tuijottavaa verkkopelizombieta. Upouusi laajakaistayhteys on toisaalta sairastuttanut hankala-asteiseen internet-addiktiin. Jokainen vähänkään kiinnostava nettisivu on pakko etsiä ja koluta, menneiden ja tulevien suosikkiyhtyeiden viralliset ja epäviralliset sivut on löydettävä, uutisia on luettava Hesarin lisäksi BBC:ltä ja - kauhistus ja kanahäkki - ruotsalaisista iltapäivälehdistä. Videot, MP3:t ja pelidemot sujahtavat vauhdilla kotikoneelle. Alan ymmärtää, miksi konsolien mukana ei tule nettiselainta.
Pelivalikoiman niukkuudesta huolimatta yksi elämää suurempi verkkopelikokemus on jo tosiasia. SOCOMin Espanja-turneellani törmäsin kaveriin, joka aina kuoltuaan alkoi laulaa jotakin isänmaallista jollotusta, espanjaksi ja nuotin vierestä tietenkin. Sanoma jäi epäselväksi mutta elämys oli kaikessa hilpeydessään totaalisen absurdi. Olipahan kuulokemikrofoni kerrankin todellisessa hyötykäytössä!
