Warhammer 40K: Eternal Crusade - Armoa verijumalalle!

Kun keisari kutsuu, minä tottelen. Vaikka sitten vääräkin keisari, joka saa pian madella Mustien Jumalien jaloissa!

Loikkaan rakettirepulla ikkunasta kahden Heavy Bolterin selustaan, joiden luoma tulivalli estää meitä Kaaoksen joukkoja valtaamasta kohdetta. Moottorisahamiekkani nitistää toisen nopeasti, toinen loikkaa turvaan ja mariinien apujoukot saapuvat. Tainnun voimakirveen iskusta, toinen isku iskee minut polvilleen. Yritän ryömiä pois, mutta turhaan: avaruusmariini potkaisee minut selälleen ja ampuu päähän. Kaaos sinut tuhotk..krrk!
Kuolematon keisari johtaa sotakoneeksi muutettua ihmiskuntaa, ja hänen nyrkkinsä ovat uskolliset avaruusmariinit. Arkhonan taistelukentillä heitä vastassa ovat vihreät örkit, avaruushaltija eldarit sekä kaaosmariinit.
Kuten Arnold Schwarzenegger ja Judge Dredd, Warhammer 40K on myrkyllistä mieskulttuuria parhaimmillaan. Se sekoittaa mahtipontista macho-uhoa, väkivaltaa ja moottorisahamiekkoja tavalla joka toimii, koska voiteluaineena käytetään itseironiaa. 
Warhammer 40K:n pitää olla edes pelipohjalta tuttu tai Eternal Crusade on väärä valinta. Ristiretken porkkana on halu pukeutua taistelupanssariin ja huutaa kuulokkeet päässä ”Keisariiiin puolestaaaah!” volyymillä, joka pilaa naapurisuhteet. 

Raptorin rakettipulla voi järjestää taktisia yllätyksiä.

Waaagh! Waagh!

Eternal Crusade on epäsymmetrinen nettiräiskintä neljällä osapuolella, pc-peliksi poikkeuksellisesti kolmannessa persoonassa. 
Ostin joukkorahoitetun Eternal Crusaden tuen vuoksi kesän alussa, kun se siirtyi Steamin aikaisjulkaisuun. Nyt kun se julkaistiin virallisesti, astuin innolla avaruusmariinin pikku saapikkaisiin, ja maahanlaskualuksesta suoraan Arkhonalla riehuvaan paskamyrskyyn. 
Eternal Crusaden piti olla Planetside 2:n tapainen iso jättimonipeliräiskintä, jossa taistellaan yhden ison alueen hallinnasta. Tulikin yhdeksän moninpeli- ja yhden co-op-kentän verran perinteistä räiskintäpelattavaa.  Jo lupauspetos on nykyään paha virhe, mutta Eternal Crusade vielä julkaistiin ennen aikojaan. Optimointi kaipaa työtä, aseiden ja osapuolien tasapaino säätöä, ja tänne Eurooppaankin olisi kiva saada servereitä. 
Eternal Crusade tarkoittaakin nyt sen pettyneen, katkeroituneen pelaajasegmentin foorumisotaa devaajia vastaan. Lojalistien ja Kaaoksen sota on jo sillä typerällä massahysteriatasolla, jossa kritiikki on kirkumista eikä pelissä ole mitään hyvää. 

Vihreät arvot valtaavat alaa.

Mitä isompi armeija sen parempi sota

”Ongelmani” on se, että karvoista ja syylistä huolimatta pidän Eternal Crusadesta, enkä ihan vähääkään. Niin Siege kuin Overwatch jäivät tauolle kun sotilasurani Pimeiden Jumalien armeijassa alkoi sujua. Vaikka aluksi siltä ei näyttänyt, Eternal Crusade tekee monta asiaa oikein. 
Taisteluissa on tarpeeksi väkeä: Grand War mahduttaa 60 pelaajaa matsiin, Skirmishkin vetää 40 pelaajaa. Lisäksi on viiden pelaajan co-op tyranideja vastaan, mutta sen takia peliä ei kannata ostaa, koska co-opin ongelmat ovat yksi merkittävä raivon lähde.
Kentät ovat sopivan kokoisia, jotta niihin mahtuu, mutta niissä ei eksy. Niin menossa pysyy se oikea rytmi ja raivokkuus. Matseissa vallataan komentopisteitä, ja toinen osapuoli hyökkää, toinen puolustaa. Valtailuun ei riitä vain hengailu komentopisteen vieressä, se pitää ensin kaapata, ja siihen pystyy vain jalkaväki. Kaappaus pitää myös keskeyttää aktiivisesti, mutta sen osaavat kaikki. 
Dominationissa kaikki komentopisteet ovat heti vallattavissa, ja mitä useampaa hallitsee, sen nopeammin oma puoli voittaa. Tug of Warissa pisteet vallataan järjestyksessä. Fortressissa toinen puoli puolustaa linnaketta, mutta rajatuilla spawneilla. Hyökkääjän pitää saada portit murrettua ja kaksi komentopistettä vallattua aikarajan puitteissa. Tämä on suosikkipelimuotoni, varsinkin jos osapuolilla on jotain taktiikantajua. Silloin matsit ovat tiukkaa vääntöä, joka parhaimmillaan ratkeaa kirjaimellisesti viime sekunneilla. 

Lojalisisaasta, jätä Make rauhaan!

Valtterin Boltteri

Neljään hahmoslottiin mahtuu juuri sopivasti edustaja joka rodusta, jokaisesta mukana tutuimmat faktiot. Jos mariineja pitää perustasona, niin eldarit ovat nopeampia ja örkit kestävämpiä. Kaaosmariinit eroavat lojalisteista lähinnä muinaisten jumalien palvontamerkeillään, joista saa erilaisia bonuksia. 
Hmm, en halua olla örkki, koska ne ovat vihreä versio brittien työväenluokasta. Eldarit ovat pöljiä avaruushaltijoita, joilla on kireät housut. (No oikeasti pelasin muutaman tunnin kumpaakin kärsimättä.)  Kaikki haluavat olla avaruusmariineja, joten Keisarin joukot saavat jatkuvasti turpiinsa, koska lojalistien rivit ovat täynnä alokkaita. Siksi päähahmokseni valikoitui kaaosmariini, eikä se hassumpi valinta ollutkaan. Verta verijumalalle, kyllä kiitos! 
Perusrooleja on viisi, jokaisella rooliin sopiva aseistus. Infantrylla (jalkaväellä) on Bolterin tapainen tuliase plus pistooli (a la Bolter Pistol)  ja veitsi. Ground Assault on jalkaväkeä, jolla on lähitaisteluase (kuten Chainsword tai Choppa) ja pistooli. 
Heavyilla eli tulituella on raskas ase, tyyliin konekivääri (Heavy Bolter), laserkivääri (Lasgun), AT-ase Mutimelta tai raskas plasmakanuuna. Raskaat aseet saa tuettua kaiteen päälle, jolloin kuvakulmaksi tulee näppärä 1st person.
Jump Assaultilla on lyhyen kantaman rakettireppu ja yleensä lähitaisteluase, mutta taktisesti arvokkaat hyppyheikit eivät voi valloittaa pisteitä. Supportin eli tukijoukkojen ehdoton päätehtävä on parantaa, mutta taistelukin sujuu, niin loitsuilla kuin aseilla. 
Lihan ja veren lisäksi mukana on terästä. Kummallakin mariinipuolella ovat piiritystankki Vindicator, Predator-tankki ja Rhino-miehistönkuljetusvaunu, örkeillä ja eldareilla on jokseenkin vastaavat.  Näistä miehistönkuljetusvaunu on tärkein, koska se on omalle squadille myös spawnauspiste, joka parkkeerataan kohteen lähelle mutta piiloon. 
Jotta makeita releitä voi ihastella, pelaamisen ainoa perspektiivi on persepektiivi, eli näkökulma on hahmon takana. Seuraus on kömpelyys, koska ensin kääntyy kamera ja sitten vasta taistelija. Kiitos Dark Soulsin, minulla on tätä vastaan jo sietokykyä, mutta aivan varmasti normi pc-pelaaja kokee sen puhtaasti kömpelönä ohjauksena. 
Toisaalta mariinit kyllä ovat pukeutuneet raskaisiin, kömpelöihin taisteluhaarniskoihin. Mutta toisaalta niissä osataan silti tehdä kupperskeikka kuin Dark Gods Soulissa ikään, kyyristyä suojan taakse, hyppiä kuinka korkealta vaan, ja, hyvä jumala, kiivetä uskottavien korkeiden esteiden yli! Mitä on tämä hulluus? 
Muilla akrobatia on uskottavampaa, eldareiden kireä Ned Flanders -hiihtopuku ja örkkien kevyt vaatetus tuskin estävät ketterää liikehdintää.

Ground Assaultini sanoin "None Shall Pass, and, of course, Blood for the Bloodgod!"

Eihän näillä osu!

Crusade tekee kolme asiaa sellaisella tavalla, että ne astuvat astuvat normiräiskinnän varpaille. Aluksi kyyti oli kylmää, koska olin tottunut siihen että tuliaseilla osuu ja niillä on vaikutusta. 
Perusaseet  ovat tarkkoja kuin säätiedotus, liikkeessä ja lonkalta ammuttuna matkaa ei saa olla montaa metriä, tähtäämälläkin tarkkuus tippuu aika nopeasti. Ja kun matka kasvaa niin vahinko pienenee. Onneksi jo Space Hulkeissa totuin siihen että Bolterilla ei osu latoon jos se liikkuu. 
Sitten opin käyttämään bolteria ”oikein”, siis melkein lähitaisteluaseena. Ideana on yrittää tähdätä päähän ja tyhjentää lipas kokonaan, eikä miettiä, että jokohan riitti. Silti yhdyn kuoroon joka haluaa tuliaseisiin vähän enemmän tehoa.  Myös feedback on ongelma: osumien pitäisi näkyä kunnolla, ettei tarvitse arvailla olenko itse syyllinen ohareihin vai nettikoodiko se kiusaa.
Raskaista aseista löytyy sitten parempaa kamaa, kuten konekivääri tai ylitehokas automaattikanuuna, hitaaksi kiikarikiväriksi(kin) kelpaava lasgun sekä pelin ylivoimaisin ase, plasmakanuuna, joka ampuu myös epäsuoraa tulta. Pelissä on friendly fire, joten tappelun sekaan plasmaa syytävät oman puolen idiootit ovat lievä ongelma.
Verrattuna mihin tahansa räiskintään Crusaden pyssyt ovat silti epätarkkoja ja tehottoman oloisia. Paitsi kun niitä on monta: se kolmas lähes ehdoton vaatimus on ryhmätyö. En edes tarkoita kiltakavereiden kanssa mikki päällä pelaamista, vaan perustajua eli liikkumista ryhmänä, komentopisteisiin, ei omiin pisteisiin, keskittymistä ja roolin vaihtamista tilanteen mukaan. 
Harvassa pelissä yksinäinen Rambo on yhtä totaalisen hyödytön kuin Eternal Crusadessa.

Firmamme AT-tukihenkilö on tehnyt hyvää työtä.

Sahamiekka on kuuma

Epätarkkaan tulitukseen on selvä syy: Warhammer 40K:sta (yli) puolet on lähitaistelua, mikä ei onnistu jollei pääse iholle asti. Ikoniset moottorisahamiekat, voimakirveet ja energiamiekat niittävät miestä kuin heinää. Yksinäistä pyssysankaria vastaan melee on kakunpala, mutta ryhmän ristituli on hyvä vastalääke ruimijoille. Silti lähitaistelu on toistaiseksi liian kuningas, koska kenttädesignkin on sen puolella. Ja örkkien plus mariinien Ground Assaultilla on vielä ikävä kilpi.
Dark Soulsin malliin maaliin voi ja kannattaa lukittua. Lyöntejä on kolme, nopea huitaisu tai hidas tappolyönti, sekä torjunta jonka bonusvaikutus on hetken lamautus. Idea on kivi-paperi-sakset: raskaan iskun torjuu kevyt isku, jonka torjuu torjunta jonka läpäisee raskas isku. 
Jako kauko- ja tulitaisteluun, plus eri aseiden selkeät erot ja sitä myöten eri hahmoluokkien selkeät erot, tekevät taistelusta monipuolista ja taktisesti miellyttävää. Tosin en ymmärrä, miksi omia loadoutteja saa tehdä vain kymmenen, ja niistäkin vain viisi voi olla aktiivisena. 

"Ethän sahaa minua moottorisahamiekalla!" "Eeenn eeeenn eeeenn!"

Veljet, moni vielä kuolee vuoksenne

Lämän ottaminen on kyllä outoa, koska pohjaratkaisu on halomainen. Panssarin hiparit palautuvat itsekseen, niin kuin miten? Itsensä paikkaavaa panssaria vai? Sen jälkeen paukkuu terveys eli oikeat hiparit, jotka eivät palaudu ilman parantajaa, parannusesinettä tai tarvikelaatikkoa. 
Maukkaana sokerina pohjalla hahmot harvoin kuolevat suoraan, vaan haavoittuneina yrittävät raahautua turvaan, toivoen kaverin nostavan jaloilleen ennen kuin viimeinen veritippa valuu maahan. Kannattaa ehtiä ajoissa haavoittuneen luo, sillä pelissä on erikseen E niin kuin Execute, mikä on ah niin kovin tyydyttävää! Varsinkin eldareiden suolistaminen tuntui tuplahyvältä!
Samaan hengenvetoon paheksun goren puutetta. Jos jossain pelissä veren pitäisi lentää metrin kaarina viiden litran annoksissa, niin tässä Warhammerissa. Ilmeisesti veri roiskuu vain kuin seuraa muita pelaajia.  

Uskolliset palkitaan

Matseista saa palkinnoksi kokemusta, mutta tasopykälät ovat huimat: ykköstasolle vaaditaan vain 4K pojoa eli matsi pari, kakkostasolle 25K mutta kolmostasolla jo 100K pojoa, nelostasolle huimat 250K pojoa!
Onneksi matseissa jaetaan myös kehityspisteitä, joilla pelihahmo paranee, sekä varustepisteitä, joilla avataan uusia aseita ja tuunausosia.  Eri kamat ”painavat” eri verran, ja kun pelihahmon raja 1000 pistettä, valintoja tehdään. Kehityspisteillä avataan muun muassa Masteryita, joilla eri aseiden ”paino” vähenee. Sinänsä ymmärrettävää, mutta pelaajia ärsyttävää, on kosmeettisten aseiden ja haarniskanosien ostaminen oikealla rahalla. Osa luulee että kyseessä on Pay-2-Win, mitä se ei ole: jos haluaa tehokkaan aseen (ilman skiniä) nopeasti, sen saa pelituotoilla, hintaluokka on 10-16K pojoa, eli noin viisi matsia.
Yhden asian olisin halunnut tietää etukäteen. Ostin aseita kalliisti, sitten vasta luin että kannattaa ensin ostaa tonnin loottiarkut, sitten viiden tonnin arkut, ja niin edes päin. Koska arkuissa ei ole duplikaatteja (paitsi reskinnattuja aseita), näin saa halvalla suurimman osan aseista. Plus niihin tuunausosat, ettei käy niin että 30 tonnin arkusta tulee tonnin arkun bolterin suujarru. 

Yllätyshyökkäys epäonnistui

Eternal Crusaden julkaisu liian aikaisin oli paha virhe, jo siksikin että tekniikkakin yskii. Pahimmillaan esimerkiksi Fortress-kartoissa ruudunpäivitys koneellani tippui jopa kakkosella-kolmosella alkaviin lukuihin. Pelillä ei ole varaa virheisiin, koska sen ongelma on pienehkö, joskin innokas pelaajakanta. Matseihin pääsee saman tien, paitsi jos niihin on jonoa, ja pääsääntöisesti ne ovat täynnä. Mutta vihapuhe tekee hyvää työtä karkottaessaan uudet pelaajat pois, joten pelaajakunta on loivassa, mutta tasaisessa laskussa. 
Behaviour tähtää siihen, että jouluna ilmestyviin konsoliversioihin mennessä peli on kunnossa, jopa ainakin jonkinlaista metakampanjaa myöten. Erikokoisia päivityksiä tulee yksi viikossa, mutta peli on niin kriittisessä vaiheessa, että devaajien pitäisi toimia nopeammin ja äänekkäin foorumirutina ohjenuorana. 
En välitä (enka valita) kaksi vuotta vanhoista lupauksista, välitän vain siitä miten peli minua viihdyttää nyt. Sen Eternal Crusade tekee, mikä nahkean alun jälkeen on minullekin yllätys. Koska peli on selvästi kesken ja hinnassa on pari kymppiä liikaa, minkäänlaista yleistä ostosuositusta en anna. Konsoliversiot ilmestyvät joulukuun lopussa, ja silloin Ristiretken armonaika päättyy. Koska haluan nähdä koko tarinan, toivottavasti lopetuksella jossa itkulegioona saa näpeilleen, palaan asiaan tammikuussa.
Siihen asti taistelen mielelläni Keisaria vastaan kahdella mielikuvitusrintamalla, niin Warhammer-tulevaisuudessa kuin Dice-menneisyydessä. Tuskainen waagh ja aargh, ne ovat musiikkia korvilleni!

 

Warhammer 40K: Eternal Crusade

Arvosteltu: PC
Tulossa PS4, Xbox One Behaviour Interactive/Bandai Namco Entertainment
Versio: 1.10b
Minimi: Intel Core i3 4170 tai AMD FX-8120/
6 Gt RAM, 3D-kortti GTX 570 2GB tai HD7850 2GB
Suositus: Intel Core i5 tai AMD FX-8300/ 8 Gt RAM, GeForce 780GTX tai AMD HD 7970
Testattu: Quad Core 2600k (3.5 Ghz), 8 Gt RAM, NVIDIA GeForce GTX770 2Gt VRAM
Moninpeli: 5-60
Ikäraja: 16